Karhusten suvun sukututkijoiden vanhin Mariliina Perkko (o.s. Karhunen) kertoi Sukujuhlassa 22.7.2012 mielenkiintoista uutta tietoa muinaisista korvenraivaaja-Karhusista.
Nimistötutkimuksessa on todettu, että eläinten nimitykset ovat Suomalaisten vanhimpia nimiä niin suvuilla kuin henkilöilläkin. Tästä hyvä esimerkki on nimi karhu, joka esiintyy sukunimenä muodoissa Karhu ja Karhune.
Kulttuurientutkimuksen kannalta sekä Karhu että Karhunen ovat selvästi itäisiä sukunimiä, jotka ovat tulleet maahamme muinaisten eräkulttuurissa elävien sukujen niminä väestön siirtyessä maahamme viimeisen jääkauden jälkeen. Nimistötutkimus on pitänyt Karhu- ja Karhunen-nimien vanhana ydinalueena Suomessa Etelä-Karjalaa, mistä nimi olisi levinnyt Pohjois-Karjalaan, Inkeriin, Kymenlaaksoon, Savoon ja Kainuuseen, mikä lieneekin totta vain historiallista aikaa ajatellen. Länsi-Suomessa Karhuja on eniten Etelä-Pohjanmaalla Isonkyrön seuduilla. nen-johtimen sisältävä Karhunen-muoto esiintyy asiakirjoissa 1500-luvulla Karhu-muodon rinnalla Etelä-Karjalassa ja Etelä-Savossa, josta se leviää 1600-luvulla Pohjois-Savoon, joka nykyisin onkin Karhunen-muodon valta-aluetta. Oikeinkirjoituksen vakiintumattomuuden vuoksi asiakirjoissa Karhunen on kirjattu mitä erilaisimpiin muotoihin esim. Karffuin, Karffuin Karhfuoin, Karhfuinen, Karhuin tai Karhuinen.
Etunimistö selviää näistä vanhoista aisakirjoista vain miesten osalta. Karhusten etunimet ovat asiakirjojen perusteella perinteisiä ja vielä nykyäänkin käypää nimistöä: Matti, Pekka, Olli, Antti, Mikko, Jussi, Lauri, Iivari, Martti, Paavo, Risto, Esko, Eero, Niilo, Simo, Heikki, Tahvo, Tuomas ja Yrjö. Ainoastaan muutama nimi jää historiaan: Ihanus, Lemetti, Paunu, Pyörni, Nuutti, Sipi ovat jääneet historiaan. Naisten etunimistä vain Anna löytyy läpikäydystä aineistosta.
Väestörekisterikeskuksen nimitietokannassa on 16.7.2012 Karhunen-nimi 5.343 henkilöllä ja Karhu-nimi 9.551 henkilöllä.
Mistä näitä muinaisia Karhusia voi etsiä?
Lähdeaineistoa, josta voi hakea tavallisia ihmisiä on Suomessa säilynyt yleensä vasta 1500-luvulta ja 1600-luvuilta lähtien nykypäivään. Keskeiset asiakirjat 1500- ja 1600-luvuilla ovat verotusasiakirjat (henkikirjat, maakirjat jne.) ja oikeudenkäyntiasiakirjat (tuomiokirjat). Savon vanhimmat tunnetut maakirjat ovat vuosilta 1541, 1558 ja 1561. Verotusasikirjoista ei useinkaan löydy merkintää verotettavien sukulaisuussuhteista ja perheistä. Kirkollisia väestöasiakirjoja aletaan pitää vasta 1600-luvun lopulla. Pahojen nälkävuosien 1695-97 ja ison vihan 1713-21 kuolonvuosien vuoksi säännöllisesti ylläpidetyt kirkonkirjat alkavat pääosin vasta 1720-luvulta lähtien. Tässä esityksessäni olen käyttänyt em. 1500- ja 1600-lukujen asiakirjoja, joiden lisäksi prof. Veijo Saloheimo ystävällisesti luovutti käyttööni Savon nimiaineistoaan.
1500-luvulla Karhusia asuu Etelä-Karjalassa ja Etelä-Savossa
Tällä varhaisella vuosisadalla Karhusia löytyy yleensä yksi perhe paikkakunnallaan. Karhus-keskittymiä eli useampia Karhus-perheitä samalla paikkakunnalla on 1500-luvulla Johanneksessa, Muolaassa, Taipalsaarella ja Rantasalmella. Yksittäisiä Karhus-perheitä on Karjalassa Antreassa, Kivennavalla, Savitaipaleella, Raudussa ja Räisälässä. Vienasta eli Novgorodin Lapista on maininta, että varhaisia karjalaisnimiä siellä ovat mm. Karhunen, mutta koska tiedossa ei ole lähdemainintaa, sitä ei valitettavasti voi tähän hätään tarkistaa.
Savossa asuu 1500-luvulla Rantasalmella (joka tuolloin oli laaja emäpitäjä) ainakin Olli, Lauri ja Antti Karhunen perheineen. Ollilla on poika Paavo, Laurilla poika Pekka ja Antilla pojat Pekka ja Heikki. Heidän lisäkseen kirjataan kuusi muuta Karhusta, joista kaksi on veljeksiä, mutta muiden sukulaisuussuhteita ei mainita. Kaikki ovat kuitenkin aikuisia veroa maksavian miehiä. Lisäksi Heinävedellä, Joroisilla, Mikkelissä, Juvalla ja Tavinsalmessa kirjataan Karhusia. Juvan pohjoisosassa kirjataan Pekka ja Ihanus Pekanpoika Karhunen, ehkäpä isä ja poika. Vuonna 1579 Rantasalmen kirkkoherra Laurentius Henrici ei ole tyytyväinen pappilaksi määrättyyn tilaan ja onnistuu saamaan laamanninkäräjillä siihen lisäksi Pekka Karhusen tilan, jolta entinen isäntä joutuu muuttamaan, sekä vielä 10 vuoden kuluttua vuonna 1589 vielä Tahvo Karhusen tilan. Siinäpä todiste suomalaisten oikeuksista ruotsinvallan aikana. Karttulan kylissä ei vielä vuonna 1561 ole kirjattu Karhusia.
Kainuussa mainitaan vuonna 1563 yksi Karhunen.
1600-luvulla Karhuset aloittavat Pohjois-Savon valloituksen
Karhuset siirtyvät 1600-luvulla Savossa pohjoisemmaksi ja Etelä-Karjala alkaa tyhjentyä. Karhus-keskittymiä 1600-luvulla on Ruskealassa, Rantasalmella, Joroisilla, Kuopiossa ja Iisalmella. Yksittäisiä Karhus-perheitä on Sakkolassa ja Kurkijoella. Muolaassa asuvat Eero ja Heikki Karhunen muuttavat vuonna 1614 Korpiselkään.
Vienassa Karhusen erikieliset muodot Karhu, Karhunen, Miškujev, Miškojev ja Kargojev ovat laajasti levinneitä vanhoja nimiä. Latvajärvellä kirjataan vuonna 1679 nimi Kargojev, joka on palautettavissa muotoon Karhunen. Viena on saanut asukkaita Suomen puolelta nälkä- ja veropakolaisina. Toisaalta Karhuset ovat voineet siirtyä sinne varhaisina aikoina suoraan idästäkin. Vuokkiniemellä kirjataan vuonna 1679 nimet Miškujev ja Miškojev, jotka todennäköisesti oli johdettu venäjäjänkielisen karhu-sanan hyväilynimestä ”miška”. Lienevätkö samaa juurta kuin Karhuset.
Savossa 1600-luvulla asutus leviää Pohjois-Savoon. Tavinsalmella (joka tuolloin käsitti melkein koko Pohjois-Savon) kirjataan jo vuonna 1611 Olli ja Lauri Karhunen. Kyseisenä vuonna Olli Ollinpoika Karhusen talo ja omaisuus palavat. Myös Olli itse saa niin pahat palovammat, ettei kykene maanviljelystöihin.
Karhus-keskittymiä on Joroisilla, Taipalsaarella, Säämingissä ja Rantasalmella. Vuosina 1648-54 mainitaan Rantasalosta ent. nimismies Heikki Karhunen. Yksittäisiä Karhus-perheitä tavataan Heinävedellä, Savitaipaleella, Suonenjoella ja Mäntyharjulla. 1660- ja 1670-luvuilla mainitaan kuninkaankartanon torppari: Lauri Pekanpoika Karhunen.
Karttulan seuduilla (Kuopiota tuolloin) ei mainita yhtään Karhusta Tavinsalmen isäntien joukossa vielä vuonna 1614, mutta jo vuonna 1664 Karttulan seudulla viittä taloa isännöivät Karhuset. Kuivaniemen kylässä vanhimpana ovat Karhusen suku ja Savonlahden talo. Myöhemmin Karhusten suku oli Karttulan suurin suku.
Vuonna 1664 Karttulassa kirjataan Olli Pekanpoika Karhunen ja Pekka Pekanpoika Karhunen Talluskylästä, Tapani Ollinpoika Karhunen Kuivaniemeltä, Pekka Ollinpoika Karhunen Punnonmäeltä ja Iivari Paavonpoika Karhunen Viitataipaleelta. Talluskylän Olli Pekanpoika Karhunen rakentaa Kuopion kirkkoa 1630-luvulla ja edustaa Savon talonpoikaissäätyä Tukholmassa 1672 valtiopäivillä eli herraipäivillä.
Taitavimmat lautamiehet palvelevat pitkään tehtävässään. Esim. viitataipalelainen Olli Karhunen toimii lautamiehenä 52 vuotta aina v. 1688 saakka. Asiantuntemusta vielä vahvistaa viran periytyminen samassa suvussa. Karttulan Karhusista seuraa Ollia punnonmäkeläinen Lemetti Tahvonpoika vuosina 1686-1725. Paavo Karhunen on seksmanni eli kuudennusmies ainakin vuosina 1689 ja 1692.
Karttulassa (Kuopio) mainitaan vuonna 1650 riitajutussa loisvaimo Anna Karhutar. Nimestä päätellen hän siis oli omalta suvultaan Karhunen. Naiset ovat vielä tuolloin harvinaisia asiakirjoissa.
Iisalmen seuduilla kirjataan vuosina 1676-97 jo viisi Karhus-perhettä. Vuonna 1681 Iisalmen kappalainen Johan Sinius etsi itselleen maatilaa ja sai vouti Hans Forbusilta hallintakirjeen Paavo Karhusen autiotilaan sekä perintöoikeuden siihen luvatessaan maksaa Karhusen verorästit. Nälkävuosina 1690-97 Juho Paavonpoika Karhusen Talluskylästä mainitaan kerjänneen ruokaa Iisalmella.
Ruotsiin tai Venäjälle paenneita Karhusia
Veroja ja nälkää Ruotsiin tai Venäjälle paenneita Karhusia löytyy asiakirjoista. Heikki Antinpoika Karhunen Rantasalmelta muodostaa hyvän esimerkin. Vuonna 1580 hänen tilansa Rantasalmen kirkonkylässä merkitään autioksi (veronmaksukyvyttömäksi), vuonna 1597 Heikki kirjataan Tivedenissä (Ruotsissa), vuonna 1615 Heikki on Grangärdessä (Ruotsissa) ja vuonna 1623 Heikki on Järbon Vikåsenilla (Ruotsissa).
Vuonna 1602 on paha nälkävuosi, jonka seurauksena rantasalmelaisen Pekka Karhusen ainoa poika lähtee isänsä tietämättä Venäjälle. Käräjillä 1606-08 siirretään Pekan vävylle tilan perimysoikeudet, jotka kuuluisivat perheen pojalle.
Uudisasukkaan ja korvenraivaajan elämä
Uudisasukkaiksi lähdetään monesta syystä. Korkeita veroja on mahdollista paeta, koska uudistilat eivät aluksi ole verottajan tiedossa. Kotiseuduilla eletään suurperheinä, joissa on veljeksiä ja sisaruksia perheineen useammassa polvessa. Vanha maatila ei useinkaan kykene elättämään niin suurta suurperhettä. Uudistiloja viljellään kaskiyhtiöinä, jossa on 2-4 osakasta, koska kaskeamiseen tarvitaan työvoimaa Toisaalta Ruotsin kruunu kannustaa uudisasutukseen, koska siten asutus leviää ja valtakunnan aluetta voidaan laajentaa ja turvata. Kruunu tarjoaa houkuttimeksi muutamaa virallisesti verovapaata vuotta uudistilan alkuvuosina.
Väki liikkuu erämaissa jokia ja järviä pitkin ruuhilla ja veneillä, koska teitä ei ole ja metsät ovat sankkoja ja läpipääsemättömiä saloja. Sopivan järven rannalta löydetään paikka eräsaunalle. Rintamaiden taloilla on eräalueet metsästystä ja kalastusta sekä kaskenpolttoa varten. Esim. Karttulan kaikki tunnetut eräomistukset kuuluvat Juvalaisille.
Kasken viljely on pitkäjänteistä työtä. Kaski alkaa pykäliköstä eli metsäalue, jonka perhe tai kaskiyhtiö valtaa itselleen lyömällä merkit eli pykälät puiden runkoihin. Samalla he hakkaavat uurroksia suurimpien puiden kuoriin ja kaataneet pienempiä puita, jotta metsään tulee ilmavuutta. Pykälikkö saa seistä 10 vuotta tai kauemminkin. Suuret pyälletyt puut kuivuvat pystyyn ja kuivattavat myös juurensa ja koko juurihuoviston ympäristön.
Sitten puut kaadetaan ja poltetaan sekä samalla poltetaan myös maan pinta. Maan pinta karhennetaan sahralla ja kylvettiin viljalle. Kasket tehdään enimmäkseen havumetsään tai sekametsään. Yhtenäiset kovan maan koivikot, lepikot- ja haavikotkin ovat vasta kaskenpolton seurausta.
Eräalueella rakennetaan aluksi eräsauna, jossa myös asutaan. Saunassa myös palvataan ja savustetaan ruokaa talven varalle. Saunassa saa myös makoisat löylyt työpäivän päätteeksi. Saunan lähelle rakennetaan pari aittaa säilytystilaksi. Kesän aikana nämä hankitut ruoka-aineet kuljetetaan syksyllä kotitaloon perheen tarpeeseen
Eräalueen vakiinnuttua, joku talon pojista tai vävyistä lähtee eräalueille vakituisesti asumaan, vie perheensä ja rakentaa asuinpirtin ja muut rakennukset. Lisää asuintilaa saadaan rakentamalla toinen pirtti viereen ja väliin katettiin porstua. Sauna ja pirtti olivat sisäänlämpiäviä, savuhormittomia huoneita, joihin savu nousi kiukaasta tai uunista. Tuvan ulkoseinässä räppänä toimii ikkunana ja savun poistoluukkuna. Ikkunalaseja ei uudisasukkailla ollut vielä 1500- ja 1600-luvuilla. Perheen mukana tuodaan kotieläimet.
Kaskitalousyhteiskunnassa rakennetaan kevyesti. Rakennukset ovat pieniä ja niitä on runsaasti. Olli Ollinpoika Karhusenkin talon palossa vuonna 1611 tuhoutuu 18 rakennusta: asuinrakennus eli pirtti, navetta, talli, erilaisia aittoja, riihi, sauna jne.
Korvenraivaaja-Karhusten elämä on kovaa, ruumiillista, luonnon olosuhteista riippuvaista työtä. Kirkko asettaa elämän ehdot, verotaakka on raskas, verovoudit säälimättömiä, miehiä pakko-otetaan armeijaan Ruotsin sotiin, venäläiset tekevät tuho- ja sotaretkiään, nälkävuodet ja kulkutaudit vievät perheenjäseniä, terveydenhoito on puutteellista tai sitä ei ole ollenkaan, lapsikuolleisuus on korkea, elin-ikä on 40-50-vuotta, 60-vuotias oli iäkäs. Silti elämä on onnellista perheen, suvun ja ystävien ympäröimänä. Siitä me kaikki olemme eläviä todisteita.
Lopetan prof. Kustaa Vilkunan sanoilla: ”Kun savolainen uudisviljelijä tuli, niin hän jo vuosikymmentä ennen kävi läiskimässä suuret pilkat ja uurteet puiden kylkiin, karsi huolettomasti alaoksaisia kuusia, kaateli nuoria puita. Jokainen metsänasukas höristi korviaan. Hukka ja repo, ilves ja näätä saattoivat todeta, että onpa siinä raivonnut se kummallinen kaksijalkainen siivetön elukka, ihminen, sietääpä varoa moista paikkaa.
Ja kun muutamia vuosia oli ihmetelty pykälikköä, sitten vasta yltyi hirveä ja ennenkuulumaton meno. Kirveet alkoivat paukkua, puut kaatuivat rymisten, syntyi valtava tulimeri, jonka katku levisi kymmenin virstoin ja pelottava savupatsas paistoi peninkulmien päähän. Siellä raivosi erämaita valloittava savolainen, hän asutti erämaan, hän painoi koskemattomaan luontoon inhimillisen viljelyksen kestävät merkit.”
– Mariliina Perkko